19.6.06

kädet

kun hän ojensi käsiään
iho heleää samettia
ja tavoitteli taivasta
ja kosketti kaikkia tähtiä
ja sileät sormet hipaisivat
jokaista toivetta

kun kädet ristissä rinnalla
iho himmeää pellavaa
ja sormissa tuhannet hyväilyt
ja muistot sormien päissä
ja hipaistut toiveet
taiottu unikseni

kun edessä ikuinen maisema
käsin koskematon
ja tyynet kädet hipaisevat
Luojansa kasvoja

(Myöhässä Runotorstain antologiaan 15.6.2006.
PS. korjasin vähän jälkeenpäin, kun oli jäänyt verbivirhe)

4 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Tästä runosta tuli pehmeä, turvallinen olo.
Muutaman ja-sanan olisin ehkä poistanut, mutta makuasia.

hanhensulka kirjoitti...

Kiitos kommentista, SusuPetal, nopeasti tehdyssä runossa ei ehdi kaikkia asioita miettiä loppuun saakka. Ehkä niitä ja-sanoja tosiaan oli vähän liikaa, vaikka ajattelin niitä kirjoittaessani, että niitä on juuri sopivasti:)

Tui kirjoitti...

Runossa on jännä tunnelma, vahva ja samalla viipyilevä. Jättää mietittävää lukijalle.

Hanhensulka kirjoitti...

Mukava kommentti "runoilijalle", Tui, kiitos. Itkukurkkuisena kun näitä hätäisesti kirjoittelee, ei aina tiedä, mitä jää tulokseksi.

Ja pelottaa näitä muutenkin kirjoittaa teidän oikeiden runoilijoiden katseltaviksi, varsinkin luettuani Kiiltomadolta Jouni Tossavaisen Uusia ääniä runon vuosikymmeniltä -esseen, jossa hän sanoi mm:

'ne ovat keskeislyyristä, ikuisesti keski-ikäisten henkilöiden sisäsiittoista hymistelyä noin 40-lukulaisessa napareiässä'

joka voisi hyvin kuvata tätä minunkin runouttani;)