7.6.07

Automaattirakkaus

Yönviileillä kaduilla
suudellaan kuin koneina ja
tekonaurut naamioivat
himon rakkaudeksi
kaksi konetta
odottaa toistaan
kuin eläisivät

portaikon vanhan hissin
lintuhäkissä leijuvat
vanhojen rakkauksien
tuoksut kaltereiden väleissä
kaksi konetta
unohtaa kaiken
kuin eläisivät

asuntosi oli lämmin
ja annoit minun riisua
kaikki vaatteesi eteisen
likaiselle räsymatolle

automaattirakkaus
unohtaa itsensä
kuin oikea ihminen
oikeassa sylissä
puristaa ja suutelee
imee ihon hikeä
ja nuolee
ja kuolee

ja aamulla kun herään
kerään vaatteet pälyillen
päivän liikaa valoa
ja yön uutta muistoa
kaksi konetta
odottaa jotain
toista

***

Runotorstain inspiroima taas, 50. haaste, teemasanana "kone".

15 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Love machine, sex machine.

Oikean ihmisen tuntu sylissä voi pysäyttää koneen.

Hanhensulka kirjoitti...

Lemmenkoneessa ei ole samaa "snäpiyttä" kuin noissa enklannin sanoissa. Se voi pysäyttää liian pysyvästi!:)

Hanhensulka kirjoitti...

SusuPetal jos vielä käyt, niin sen "unohtaa itsensä" perässä on tarkoituksella "kuin" eikä "kun"!!! Halusin tämän oikaista, ettei tule vahingossa väärää tulkintaa:)

helanes kirjoitti...

Raksutus kuuluu joka hetki joka suunnasta. Kyborgeja piisaa.

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, näyttää runosuonet puhjenneen automaation suuntaan, itse tietysti tarkoitin enemmän henkistä "cyborgia".

Kyborgin määritelmä rakkauden alalla on kai vielä tekemättä. Eli mistä alkaisi tekninen lisäys/laitteistus, joka ansaitsee kyborgin nimityksen?

teltta keskellä merta kirjoitti...

Kaitpa se rakkauskin on jollakin tapaa koneistumassa tässä maailmassa, jossa ihmissuhteista on tulossa pikku hiljaa kertakäyttötavaraa ja kommunikointi tapahtuu teknisten laitteiden välityksellä - onhohan enää pitkä aikaa siihen, kun romantiikankin voi hoidella laittamalla päähänsä kuulokkeet, jossa kaikki koetaan virtuaalitodellisuuden kautta - runossasi ei kuitenkaan ole vielä virtuaalitodellisuutta vaan ihmisiä, jotka elämänsä myötä ja liikojen valinnan mahdollisuuksien kautta ovat muuttuneet ikään kuin koneiksi eivätkä osaa enää rakastaa aidolla tavalla. Kun ihminen kohtaa oikean ihmisen oikeassa sylissä hän uhohtuu rakkauteen, rakastumiseen, ehkäpä sitä voi verrata jollakin tapaa myös automaattirakkauden unohdukseen, joka tarjoaa valepakopaikan maailmasta.

maaretta kirjoitti...

minulle pulpahti jostain aikojen takaa mieleeni runoasi lukiessani Erica Jongin kirjoissaan käyttämä termi"napiton pano". Mietin sitä jo silloin ja nyt uudelleen.
Konemainen kohtaaminen, himo.
Itse mietin ihmistä surussa ja konemaisuutta suojana. Onko tässäkin runosi kohtaamisessa konemaisuus suoja jotakin vastaan.
Jotenkin tämän runotorstain kone-termin takaa alkaa löytä koko elämän tragedia.

Hanhensulka kirjoitti...

Kiitos harkitsevista ja hyvin osuvista analyyseistä.
Minä ajattelin tässä rock tai blues kappaletta (tapailin jopa vähän sointukuvioitakin) ja sen vuoksi tästä ei tullut ihan "puhdas" runo. Ja kehitin tarinaa jossa tavataan jossakin baarissa, "rakastutaan", lähdetään jatkoille, rakastellaan, herätään aamukohmelossa ja paskanmaku suussa ja nolona luikitaan aamun "kelmeään valoon". Viikosta viikkoon toistuvaa, enempiä ajattelematta, liikoja valintoja, "automaattirakkautta. Ja odotetaan tai etsitään sitä jotakin - "toista".

Napiton pano on hyvä ilmaisu, Jong tiesi mistä puhui. Suoja on myös hyvä huomio, automaatio tässä antaa suojan liialta läheisyydeltä.

No, taas pulppusi selityksiä ja innostuin ajatuksesta, pitäisi vissiin etsiä oikein sävelmääkin tähän ja korjata vähän sanoja rytmeihin sopiviksi. Bluesia ehkä enemmän kuin rokkia.

Jouni kirjoitti...

Mä taas näkisin niin, että satunnaiset kohtaamiset eivät kuuluu konemaisuuden piiriin (vaikka käyttätymismallissa on automaation piirteitä), pikemmin naamiohuveihin joissa luovimmat korjaa saaliin.
Ja jos, tai kun, naamiot karisevat niin konemaisuus astuu tilalle. Intohimon tappavan arjen rutiinin hammasrattaat on se pahin kone, ei sen etsintään kuuluvien variaatioden sovellukset, silloin ihminen on pikemmin luovimmillaan. Sellainen luovuus on kaikkea muuta kuin konemaista. Ja etsintä/saalistus on varmasti ensimmäisimpiä (myös viimeisimpiä)ihmisen luonnollisimmista tarpeista.

Mutta yhtä kaikki, pidin erityisesti kohdasta:
"lintuhäkissä leijuvat
vanhojen rakkauksien
tuoksut kaltereiden väleissä".

Tuima kirjoitti...

Yllättävä valinta kone-aiheeseen. Pidin tästä, sen sisältämä näkökulman vaihtelu sopi teemaan. Minämuoto tuo uhmisen lähellä, ihmisen joka vielä osaa ihmetellä ("annoit minun riisus/ kaikki vaatteesi") sekä ehkä hieman katua tai hävet'kin ("pälyillen/ päivän liikaa valoa/ ja yön uutta muistoa"). Mutta voiko kone kerätä muistoja?

Isopeikko kirjoitti...

Liukuhihnallakin ihmiset muuttuvat koneen osiksi toistaessaan jatkuvasti yhtä ja samaa tekoa. Käykö näin rakkaudessakin?

Hanhensulka kirjoitti...

Jouni, tuo isopeikon kommentti täsmensi lisää sitä, mitä teksti näyttäisi ajaneen takaa, "vapaassa rakkaudessa" saattaa käydä näinkin. Olet tietysti oikeassa myös arjen rutiinien konemaistavasta vaikutuksesta pysyvässä parisuhteessa (ja sen seurauksena kaikenlaiset ongelmat).

Tuima, ehkäpä kone ei kerää muistoja. Kirjoittaessa oli mielessä englanninkielen sana trophy tuohon kohtaa, ajattelin myös sanaa muistijälki, mutta se oli liian pitkä, kun halusin sanan uusi siihen myös, joten siihen lipsahti sitten muisto. Mukava, että kiinnitit huomiota tuohon minämuotoon kahdessa säkeistössä (vaikka ehdottomasti en tarkoita, että runon fyysinen kirjoittaja olisi tämä runon (tai laulun) "minä":)

Tuima kirjoitti...

Runon kirjoittaja ei ole runon kertoja. Tässä runossa näkökulman / kertojan muutos / etäännytys toimi hyvin ja ajatuksia herästtävästi.

elements kirjoitti...

aivan mahtavan hemmetin hieno! omat sanat tuntuvat tosi pliisuilta tuon luettuani. taitava olet.

terveisin ihan vahingossa mistään ymmärtämättä tänne eksynyt

elementti

Hanhensulka kirjoitti...

Kiitos, kun eksyit ja jätit vielä merkkisikin, elements.