6.7.06

Varpaat

Sitten
eräänä iltana, seisoit tiililattialla
olohuoneessa lähiön tiilisessä rivitalossa,
sanoit arkisella, tasaisella äänellä: Kuule,
sanoit, kuule mennäänkö sänkyyn
ja rakastellaan?
Sanoit ja minä kuulin sen
arkisella kuulolla.
Taittelimme vaatteemme huolella
tuolin selkänojalle tai vaatekaappiin
peiliovien taakse
tavallisille paikoilleen
omiin kaappeihimme.
Lattia oli viileä, viileä
tiililattiamme ja jalkasi
tarvitsivat lämpimät sukat.
Kauniit jalkasi,
joita olin suudellut lämpimiksi,
paljaat hoikat varpaasi, jokaisen erikseen
lämpimäksi kylmässä yksiössä
puutalossa Pinninkadulla, vesi jäätyi
ikkunan alla. Vaatteet viskelty
lattialaudoille, paljaat suloiset
varpaasi suutelin lämpimiksi
paljaalla patjalla alastomana.
Kävelen siitä ohi usein, lämpimänkeltaisten
puuseinien tilalla harmaat
korkeat betoniseinät ja kyltti:
Varo putoavaa jäätä.

(Runotorstain antologiaan 6.7.2006. Aiheena on muutos)

13 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hieno suhteen muutoksen kuvaus, koskettava. En ole ihan varma, onko säe "jäätyneen veden vieressä Pinninkadulla" tarpeellinen, vaikka se on kaunis ja eheä säe. Se tuo aiempien säkeiden rinnalle sellaista toistoa, jota runossa ei muuten ole. Runon loppu yllättää ja sitoo hyvin kaksi tunnelmakuvaa yhteen.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos, Tui. Itseasiassa lisäsin sen rivin viimeisenä noin kello kaksi yöllä, jolloin ajatus ei kulkenut enää edes niin hyvin kuin keskiyöllä, kun aloin kirjoittaa tätä odotettuani innosta vapisevin sormin tehtävänantoa. Ja (tietysti) pidin rivin fonetiikasta kovin paljon (muistan kyllä, että "kill your darlings":). Ajatus oli ylläpitää sitä jäätymis-motiivia viimeistä riviä varten. Mutta, rivi menköön pois.

Anonyymi kirjoitti...

Minulle osui juuri tuo Pinninkatu tietoisuuteen ekalla lukemalla. Lapsuuteni Tampereella taitaa olla Pinninkatu? Loin mielessäni tietynlaisen ympäristön taustaksi Pinninkadun ansiosta sekä siirryin menneisyyteen, nuoruuden ekoihin ihastuksiin ja suhteisiin.

Tämäkin on subjektiivista: Enpä ajatellut suhteen muuttumista, vaan paremminkin fysiologisia lämpötilan ja olotilan muutoksia runoa lukiessani. Se taas johtuu siitä että tänä aamuna tarkastelin ranskan ja espanjan verbioppia ja siltä pohjalta kielen keinoja heijastella olotilan muutoksia.

Vaan odotas kun tulen uudelleen lukemaan enkä olekaan kieltenope, vaan arkiterapeutti Kops. Sitten punnitaan ihmissuhteita sekä tuota "arkista kuuloa". Mukavasti keksitty. Pidin siitä.

Hyvin erilainen kuin viimekertainen juhlava runosi. Taidat olla monipuolinen runoilija.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos koommentista. Seuraavalla kerralla voisit deletoida ne näkyvät koodit noista tunnistekentistä ja ehkä laittaa niihin oman tunnisteesikin. Jos merkkaat tuolta alta "Remember me" -boksin niin cookiet muistavat sinut seuraavalla kerralla.

Kyseessä on tosiaan Pinninkatu ja numero 44 tarkemmin sanottuna, Tammelassa lähellä yliopiston kirjastoa ja rautatieasemaa. Mutta se on vain näyttämön osana tässä tietysti (opiskeluaikana siellä kyllä asuinkin).

Apropos, verbinmuodot, tuon dialogikohdanhan voisikin kääntää ranskaksi sujuvalla subjunktiivilla! ja miksei englanniksikin.

Anonyymi kirjoitti...

Pidän oikein paljon runon kerronnasta, miten vähäeleisesti ajan tuoma muutos kuvataan tässä. Loppusäe toimii vahvana tehokeinona, puutalon muuttuminen betoniseksi. Ihmissuhdekin lienee tässä runossa kuollut, jos jäätä tippuu kävelevän niskaan. Näin ainakin tulkitsisin. Mutta silti muisto elää edelleen. Hieno runo.

Anonyymi kirjoitti...

Tykkään.
Muutamalla sanalla kerrottu niin paljon. Ehkä hieman (todella vain pikkiriikkisen)häiritsi, että arkiseksi muuttunut suhde asuu tiilitalossa lähiössä; se kun on vähän kliseinen mielikuva. Mutta ehkä arkiset suhteet ovatkin kliseitä taynnä!

Anonyymi kirjoitti...

Ai, tämä riipii suloisesti. Onko muiston kohteena ihmisen nuoruus yleensä, vai ihmissuhteen nuoruus?
Toisaalta, kuka kirjoittaisi siitä, miten arki, tuttuus, turva, rutiinit tekevät elämän kuitenkin ihmeellisen hyväksi?

Anonyymi kirjoitti...

Muutos kuvattuna niinkuin se usein tapahtuu. Nuoruuden intohimo tasaantuu rauhalliseksi rakkaudeksi. Se on hyvä asia, kuten Suojakänni sanoi. Muistoissamme räsähtelevä intohimo - vaikka kylmin varpain - muuttuu kaihon kohteeksi. Todella hyvin kuvattu. Kirjoittajalle Pinninkatu on ehkä oleellinen, meille muille se "arkistaa" runoa. Tai sitoo paikkaan. Aihe on kuitenkin yleismaailmallinen. Kiitos hyvästä runosta!

Anonyymi kirjoitti...

Arkinen ääni, arkinen kuulo ja hidas, varmaan tavanomainen, riisuuntuminen ovat mielettömän upeasti. Ja varpaat tietty nuoren miehen intohimoisen vauhkouden kuvauksena hienoja. Kun Tui huomautti ulkopuolisesta jäästä, entä jos ikkunat jäätyivät? Loppu on hieno yhteenveto. Tämä oli todella hauska runo. Myös.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä lopetus. Jää mieleen.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos kaikille myönteisistä ja harkitsevista palautteista, oli kiireitä niin, että en ehtinyt keskusteluun mukaan aikaisemmin. Mielessä liikkui juuri noita samanlaisia ajatuksia, kun sitä naputtelin.

Tekijän omat ajatukset eivät enää julkaisun jälkeen ole tärkeitä ja onkin erityisen mukava lukea teidän tulkintojanne tekstistä. Lukijan tulkinta on ehkä jopa tärkeämpi huolimatta siitä, mitä mm. Teemu on asiasta sanonut hiljan.

Kuten tuolla yläpuolella sanoin Pinninkatu oli vain näyttämön toinen reuna, lavastus, mutta tietysti sillä paikkanakin ja olotilana oli sisällölle merkitystä. Tammelalainen puutalo, opiskelijaboksi, vuotavat ikkunat, puulattiat, paljas patja; samalla tavalla ehkä kliseitä kuin lähiön tiilitalokin. Ja jotakin ajattelin peiliovien sanova, alastomuuden jne. Tärkeintä oli tietysti rakkauden muuttuminen, suhteen muuttuminen ja haikeus nuoruuden ja spontaanin rakkauden taaksejäämisestä. Näyttääkin olevan yleisiä teemoja pään sisältä (voisi ehkä muuttaa levyä:).

Nopeasti yösydännä kirjoitettu teksti ja olen kovin iloinen, että se pysyi kasassa niin, että sille löytyy ymmärtäjiä;)

Anonyymi kirjoitti...

"Arkinen kuulo" viehätti minua kovasti. Yhtymäkohtia omaan arkiseksi kurpahtaneeseen korvaan ei ole vaikea etsiä, ja toisaalta, arkisuushan, toistuvuus luo myös turvallisuutta, se kotisatama...

Tästä summana. Runon toistoisuus tukee hyvin tuota arkisen kautta karikkoiseksi (?) muuttunutta suhdetta.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos, Sirpa, harkitusta kommentistasi. Niin kuin jo Suojakänni tuolla yläpuolella vihjaisi, arkisuus ei välttämättä ole pelkkää karikkoisuutta vaan, sanoit itsekin, turvallisuutta, tuttuutta, suojarutiineita, joista maksuksi luovutetaan villi hulluus. Ns. viidenkympinvillitys on ehkä kapinaa maksua vastaan, en tiedä, kun itselläni sitä ei ole ollut:)