***
Henkevä silakka tarttui kynkkään, säteillen,
matkalla asema-aukiolta kohden
unelmien täyttymystä, radanvartta pitkin
tultiin runebergin kadulle huomaamatta
Henkevä kainalossa, korkokengät kopisivat
kuumana talviyön asfaltilla, kirkkaat valot
vasten seinää jossa värein piirretty suuri
houkuttava aurinko säteineen ja taiteilijan
nimi raapaistu alle, étude d’art kuin
pikainen pano, ei jätä pahoja jälkiä
kummankaan mieleen, pyyhkimällä pois
ja muistot kuin pimeiden unien haamuja
paineet liukuvat verien kohinaan ja
jäljelle autuus, kuin lapsen, juotuaan
tahmaista maitoa suoraan, pitkän kesän
muistot. kauan sitten hämärtyneet ja suut
pyyhittiin puhtaiksi ja muistikuvat, jos
vain haluaa unohtaa, mutta keho puutuu
liiasta painosta, Henkevä, huohottaa tukkoisella
äänellä, tuoksuu, punainen käsilaukku tahdissa
vasten valurautaisia ikkunatankoja, tukka
punaisena ruosteista rautaa vasten, silmät
kiinni, suu hampaiden ympärillä punahuulin,
posket sileän hehkuvat. Kolahdus. huutaa
”painukaa vittuun siitä nussimaan, saatanan
kännikalat, tänne tartte ihmisten talon
seiniin niin kuin elukat, jumal’auta…”
kammion luukku paukahtaa kiinni, vetoketjun
väliin jää paitaa ja jumiin, olkoon, perkele,
käsilaukku auki ja norttia kummallekin omat on
jääneet Vanhan pöytään. Yksinkertainen onni
on jaettu. Vaisut, harhailevat hymyt. Saatanan
kylmä helmikuussa. Ja takki. On joutunut hukkaan.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti